Jaaha, sitä joutuu aikuisena alati hämmästelemään, että MIKSI NUO UHMATTARET on tommosia?!?!? Että, kun juuri on edustettu näyttävästi, että äiti jo ylpeänä hymyilee ja alkaa hengittää vaputuneesti.. niin siinä siunaamassa silmänräpäyksessä keksii kaksivuotias jostakin JUMALATTOMAN RÄHINÄN AIHEEN.  Ja juuuri sellaisen johon ei mikään maaillman kekseliäisyys tehoa......

esim...tää meidän EILINEN tarina. Olin jo ovella tai siinä Tiimarin oviaukossa poistumassa. Ostokset nätisti kassissa ja huokaisin tyytynäisenä, kuinka hienosti selvittiin. Ja vieläpä kävellen, pelkkä ostoskori käsipuolessa. NIIIIIIIN, eikö tuo prinsessa justiin huomaa semmoset värikkäät höpöhöpö klemmarit ja heittäytyy selälleen siihen kaupan käytävälle. Klemmaripussi tiukasti käpälissä ja huudolla, että ÄITI ÄLÄ ÄLÄLÄLÄLÄÄÄ...  Koitin siinä kuiskia ja selitellä sitä sun tätä naapurin elukkakaupan kaneista ja marsuista.. PASKAT! Sitte hiljaa, NEUVOTTOMANA seisoin sen maassa sätkivän (vaaleanpunaisiin kauniisti puetun) kakaran vieressä ja tiuskasin että HILJAA, KAIKKI KATTOO!

(eheeee.. tehokasta) Tuo nousee ylös ja pyytää tyynesti ANTEEKSI!
Kotona tyttö sitten selitää isälleen, miten me on kaupassa tapeltu äitin kanssa. Jep!

Välillä tuntuu, että koko kasvatus asia on ihan täyttä skeidaa. Samoin itsensä hillitseminen ja kaikenlainen juonittelu lapsen kouluttamisen hyväksi. Onko tuttua? Saattoi tuossa miedänkin tilanteessa jokunen maatuska tyytyväiseksi tulla, siitä miten nykypennut on lellitty pilalle ja vanhemmat ei osaa edes kaksivuotiasta käsitellä.. Tyttärellä oli menaan PIENI SULOINEN KORI TÄYNNÄ SAIPPUAKUPLA TÖTTERÖITÄ JA ILMAPALLOJA! kaiken keskeltä törrötti PEZ-pupu ja namipaketti. Näin meiniki meillä.

Sitte vastapainona ilosempia lapsen tekosia, koska onhan ne kultareunat kuitenkin olemassa!

LAPSEN SUUSTA NÄMÄ:

* tuo istuu iltapala pöydässä ja paukauttaa julmetun pierun syöttötuolin kimpeää pintaa vasten pelkissä pikkareissa. OHO sanoo hän ja siihen perään lappaa muroja suuhun ja tuumaa että ...HM.... YÖK....HAISTAKAA!!! KAUHEE KÄRY!

*  aamulla hän oli saanut jostain muistojen laatikosta meidän hääkoristeisiin kuuluneen kukkasen kyselee, että "mikä tämä on?" minäpä siihen selittämään kuinka isi rakasti äitia ja ne menivät naimisiin ja tuo kukkanen oli sillon koristeena ... Noh. Hän katsoo ja sanoo.. AHAAA... NAAMIAIS-ASU!

* eikä tässä vielä kaikki... Oli taas eräs itkun täyteinen aamupäivä. Ulvottu ennen ulosmenoa. Ulvottu ulkona ja siinä sisään tullessakin.  Minä jo puuskahan, että voisitko hyvä ihme olla hiljaa, ihan oikeesti! Tää vastaa EN VOI. KOSKA NYT ALKAA TOINEN VOLLOTUS!


  -että eipä tässä muuta tälläkertaa! Elämä hymyilee. Ottaa syliin avokäsin. Taputtaa selkään ja pakottaa nauramaan ääneen!