Meidän pikkuneiti ilmoitti edellisyönä kello kolme, että korvaan sattuu! Niiskutteli siinä tovin istualtaan sängyssään ja jatkoi aamuun asti uniaan. Aamulla heräsi silmä täynnä töhnää.

Ajttelin ensin, että pitää vissiin viedä petivaatteet ulos tuulettumaan, että pölypunkkiarmeija se varmaan täällä mellastaa. Noh.. mies kuitenkin painokkaasti tokaisi, että varaa NYT sille lääkäriaika. HETI. NYT.

Eihän tuo toinen mitenkää kovin kipeän ioloinen ollut. Hiukan vaisu ehkä. Tai normaalia vaisumpi.

Kahvipannua ladatessa kuitenkin sitä aikaa jonossa soittelin.

Iltapäivällä sitten mentiin sinne päivystyspolille.

Tyttö oli reipas kuin talitintti maaliskuussa. Sanoi jo ovelta päivää äidin perässä. Kapusi ketterästi syliin, nosti paidan helmaa ja sanoi, että nyt kuunnellaan! Ja lisäsi vielä, että kaulaan sattuu!

Ja juu, kummassakin korvassa oli terhakka korvatulehdus. Ja se silmien rähmiminen oli silmätulehdus.

Reseptiä kirjoittanmaan. Tyttö oli siinävaiheessa varmaan jo kyllästynyt tai väsynyt touhuun, koska meni oven suuntaan ja tuumali siellä lapsen äänellä, että HOHOIJAA! KIITOS ja HYVÄÄ MATKAA! KIITOS, KIITOS!

Hm.. ja tarinan opetus? Kannattaa kuunnella tosissaan jopa alle kaksivuotiasta, mikäli tämä jo selkeästi puhuu! Johan tuo olisi selvinnyt siitä lääkärireissustakin ilman äitiä!   Kovin reipas sairastaja ja jaksoi olla noin sosiaalinenkin vielä!