Oisko nyt aika turista omiaan? Niitä jonnin joutavia. Johan tässä on leuhittu yhtä sun toista ja kaiken sen aikaa elämisen hyppyaskeleet ovat loikkineet pitkän matkan.

Tätä lapsikatrasta, kun on kertynyt, niin pisti miettimään vanhemman tyttären yhteishaku. Aina olen yllyttänyt kuuntelemaan omaa sisäistä ääntä, sitä onnellisuuden pientä tiukua, kaikkia valintoja tehdessä. Ja sitä, että maailma on OIKEASTi paikka, jossa kuuluu elää. Ja että ihmisen pitää saada nauttia päivistään, tekemisistään ja ensisijaisesti elää itselleen. Ja voi..tämä tyttönen sitten eilen soittaa ratikasta, että KUULE MUTSI.... MÄ HAIN KAIKKIIN NIIHIN KOULUHIN, MIHIN OLEN AINA HALUNNUT!!!!  Niin se menee, mihin on aina halunnut. Hyvä. Oikein hyvä! Nyt sitten jo oppineesta lapsestan, entsestä puusepästä, tulee jonkinasteinen taiteilija. Äidin sydän tuntee suurta riemua ja ylpeyttä!

Ja niin... tämä pikkuiseni.. yksvee! Mietin ankarasti, että tunnenko ylpeyttä ja riemua hänen uteliaisuuden ja kiinnostuksen heräämisestä.. Nimittäin, juuri kun olin saanut sen unenpöpperössä keitetyn aamupuuron lautasella pöydälle, niin taapero tulee. Ottaa kiinni lautasen reunasta ja notekalla ja nopealla kädenliikeellä saa koko kahden desin annoksen lattialle.  Siinä se löjötti aamupuuro lattialla. Syöttötuolin jaloissa. Voisilä vinossa... sopivasti sulaneena. Hm?

Voitte arvata, miten hyvältä ja täyteläiseltä oma kahvini maistuu nyt, kun saan sitä rauhassa tässä koneella siemailla. Lapsi töpsöttelee jotain IHANAA SOTKUA olohuoneessa. Vaippa suhisee ja punaposki kiharapää tekee löytöretkeä. Siivoilulle on kaiketi oma aikansa!

Ja tässä vielä yhteiskuva sisaruksista..muistaakseni tammikuulta. Taiteilevat ja tekevät löytöjä äidin tilkkuvarastolla!