Tiedätekö, tai tottakai te tiedätte, äidit varsinkin!  Sen arkisen hetken, kun aika pysähtyy ja kuva pysähtyy. Sen, kun itse hämmästyy näkemästään, niin että se lumoaa. Ja on aivan varma siitä, että TÄMÄN MINÄ MUISTAN IKUISESTI!

Sen, kun näkee enemmän, mitä näytetään. Se pistää nielaisemaan tyhjää. Saa silmät kirvelemään. Siinä on jotakin ikuista voimaa. Vähän niinkuin syntymässä. Ja sitten ne muistot, mitä nuista hetkistä kantaa mukanaan.... Niissähän kulkee tuoksut, äänet. Kaikki tuoreeltaan!

Isommista lapsista kannan mukanani ikuisia muistoja, joista ei ole edes kuvia. Ne on niitä kultareunoin koristeltuja!

Vaan nyt tässä tämä. Ruokakassit oli purettu kaappeihin. Kahvi laitettu roplattamaan. Keittiön ikkuna avattu etelätuulelle. Liian kuumat vaatteet myöhäisestä kellonajasta huolimatta vaihdettu kevyempiin. Ulko-ovi jätetty tahalleen auki. Hetkeksi.

Tyttö löytänyt omat leikkinsä ja minä kahveineni matkalla pihamaalle. Paljaiden jalkojen alla eteisessä havaitsen hiekanmuruja.

Ja siinä SE THE ASIA on:

Tyttö portailla, illan valo hiuksissaan, ryppyinen hellemekko päällä. Vauva-nukke sylissään! Kauneus lumoaa ja kumartaa syvään!