Tänä aamuna , tai jo eilisiltana, säätiedotusta telkkarista kuunnellessa, ajattelin, että hitto, nyt on päästävä aikaisin ylös sängystä. Että hankikeleille pitäs kerran päästä, joka kevättalvi. Sen verran lapsellinen sielu tässä vouhottaa...

Samaan ajatukseen sisältyy AINA se muistikuva, missä pikkusiskon kanssa kirmaillaan keväthangilla. Siinä eletään joatin seitkytluvun keskipaikkeella. Aurinko paistaa tuvan ikkunasta sisään ja  antaa luvan lähteä ulos. Kummallakin räkätauti ja kuumetta. Vanhemmat jossakin asioilla. Ei meitä kauheesti pakkanen pelottanut, vaikka sitä varmasti paljon olikin.  Siitä suoraan ovesta pellon kulmalle. Ilman takkeja ja hanskoja. Ihan äkkiä vaan, ennenkuin isä ja äiti palaisivat!

Ja ilman kenkiä!

Oiiiiiii, miten suloiselta tuntui pönäkkä hangenpinta paksuja uusia villasukkia vasten. Siellä viipottivat meiningin lettipäät kuperia kuoppia hangenkuoreen.. Ja sukkelasti sisälle!

Yhtä sukkelasti tuli sitten illansuussa selkäsaunakin. Molempien uusissa sukissa kantapäissä ikihangen kuluttamat reiät. ...

****

Tänään sensijaan pistin ihan aikuisesti pilkkihaalria päälle ja aurinkolasia silmille, Saman tyyliset vermeet kaksivuotiaalle. Vaan.. kuinkas sitten kävikään! Kymmeneltä oli jo liian myöhäistä. Saapasjalka upposi polvia myöten hangen läpi. Tyttö tuumasi pulkassa, että mennää kotiin.... terassille juomaan pillimehua! Josko sitä sitten jonain toisena aamuna ennättäisi ennen aurinkoa!