Materiaali, loimeen kudottu puvilla. Ilmeiseti käsin leikattua kudetta. Iloisen sinikirjavat. Suuret. Kaksi kappaletta. Ostettu kolmevuotta sitten kirpparilta mökille kesämatoiksi. Tai alkuun niitä oli vaan yksi. Piiiitkä, neljämetrinen lattian peitto. Jotenkin kummasti se hienous ajautui tänne meidän kotiin viime talvena, muuton yhteydessä. Se asettui olohuoneen lattialle.. JA syksyllä, telkkariin tylsistyneenä, leikkasin sen keskeltä kahtia ja solmin päät. Sain kaksi reiluhkoa mattoa. Luulin, että se on hyvä. Ja alkuun olikin. Minä olen niin viksu ja säästäväinen sisustus ihminen!

Mutta, tuo väri se on, joka rassaa!

Iltasella , kun hämärtyy ja saa sytyttää kynttilät, se ryhtyy tarinoimaan meille jotakin kodikkuudesta ja raikkaudesta. Mutta päivän valossa minulle tulee vatsa kipeäksi sitä katsellessa. Ja poiskaan ei raaski heittää...

Joulunpyhät matto-pari palveli meitä eteis-aulassa. Ja oli aika huomaamaton ja ihan ehkä kivakin... Mutta nyt kun mies ilmoitti, että aloittaa aulan katon (myöhästyneen) maaluksen, niin siirsin NE takaisn tupaan. Tyhjensin samalla koko aulan. Kiikutin pikkulipaston ja sen koukeroisen tuolin lastenhuoneeseen... Katselin lapsen huonetta "sillä silmällä"... Sinne varmaan äidin säästäväinen ja idearikas sisustuskäsi seuraavaksi iskee.

Mutta nyt nuo SINISET MATOT tuolla..... Kääriskö ne rullalle odottamaan siirtoa kesämökille? Vai antaisko silmän tottua ja odottais iltaa. Kynttilöiden aikaa? Onhan se sininen vissiin pirteä ja avartava väri... Jossakin!

Lapsi saa kuitenki katsoa pikkukakkosensa tutulla lampaantaljalla. Pehmoisella, pörröisellä. Mutustella sen untuvakihara piiloihin tahmaisia rusinoita ja nyppiä taljanöyhtää pikkuvarpaidensa välistä!!! Elämää! Isille ja äidille tikunraapaisu kynttilän suuntaan ja ehkä meillä on kodikasta!

On meillä!