Niitä pulpahtelee, pulppuilee, toisinan, kuin itsestään! Hellyys sanoja! Suloisia pyöreitä, kasvoja silitteleviä ajatuksia. Pienestä vauvasta, sen varpaista, uurteisista kämmenistä ja vielä näkymättömistä sormenjäljistä. Niistä, hymyistä jotka odottavat heräämistä ja silmäripsistä jotka juuri ja juuri aavistaa. Niitä hellyys sanoja on maailma lauluineen ja runoineen pullollaan.

Semmoisen kirjan olisin mieluusti tehnyt pienen tyttäremme ensimmäisestä vuodesta. Silloin kun sitä, sen vuoden  aikana, silmiin katsottiin. Vaan, ei ne sanat ole siinä hetkessä sanoina, eivätkä kuvat puhuttele niinkuin nyt - jo vuoden perästä.

Silloin herätään keskellä yötä tai noustaan ylös puoliltapäivin. Silloin kamera kulkee mukana ja raapii sata ruutua päivässä ja toisinaan ei ainoatakaan kelpuutettavaa. Silloin on pyykkiä joka huoneessa  ja paistinpannussa aina jotakin pois pestävää.. ennen käyttöä. Ja kahvi kerkeää jäähtyä moneen kertaan, eikä ole iltapäivään mennessä edes huulille päässyt. Vauva nukkuu ja nukkuu ja nukkuu... ja on kaiken aikaa suloinen. Meidän silmien alla. Meidän vauva.

Eilen taas vajosin mietteisiini ja niihin "sata ruutua"-päivässä arkistoihin. Kansiossa luki "tammikuun 10, viisitoista minuuttia".  Ja tässä tyttäremme pikkuruiset jalat isin kämmenellä. Kaksi päivää yli yhden kuukauden.... Siinä ne ovat samassa kehyksessä. Kaikki maailman hellyys sanat.