Jotenki tuo aika on niin vekkuli kaveri, että kun se lähtee viemään mennessään, niin eihän sitä ees tajua tulleensa viedyksi. niin. Joskus aiemminkin olen siitä maininnut, että lapsessa sen huomaa. Ja sen kasvussa. Ja tää meidän ipana on tuommonen naamanvenyttäjä....

Eli tämän päiväinen pakina tulee tuosta alati kasvavasta ja ajan kanssa muuttuvasta ihmeestämme.

Jo silloin kun tuo päivänsäteemme oli pikkuruinen vauva, isännän kanssa toisinaan tuumailtiin, että ompas tytöllä ilmettä. Ja tuhat kasvoa.Ei jää tunteet piiloon naamion taakse. Ja niitä tunteitakin taitaa olla aikamoinen kirjo, joita ilmaista....

Otimpa tässä eräänä tuokiona oikeen aiheeksi kuvailla. Viikon seurailin. Ja räpsin. (tein minä kyllä sillä viikolla paljon muutakin..)

 

 

 

Että tämönen kuvapäivittely. Tälläkertaa. Ottaa tuosta nyt sitten selvää! Olkaa kiltisti! Sehän on jo iso tyttö. Ja komentaa kovaa. Meillä ei onneksi suuriäänisin jokakerta vedä pisintä tikkua!

Lapsen KASVATUKSESTA on tullut salamyhkäinen taitolaji, johon pitää tosissaan kaivaa vanhemmuuden sohjosta temppu jos toinenkin. Olla juoni ja päättäväinen. Kauaskatseinen ja päämäärätietoinen. Huvittavalla tavalla topakka koko ajan. Ja oma ääni alkaa kummasti kuulostaa kasvattajan matalaiselta kireydeltä.

"ENSIN syödään SITTEN saa jäätelöä!"