Miten tuo kello aina huilahtaa tuonne varttia vajaa yhteentoista, ennekuin kerkee pahemmin itteensä ajattelemaan. Nimenomaan ajattelemaan. Että.. oishan tuon manikyyrin voinu jossain vaiheessa tehä. Ja, että tukkakin ois kannattanu oikeestaan pestä... Ja että kesäisissä-säärissä terhakka sänki...karvaiset klassikot. Näen varmaan unta, että säärikarvat liehuu tuulessa ja jää lopulta ketjujen väliin....  tiukassa kurvissa hiekkatien mäkeä mullihakaan..

Tuulessa! Niin! Aivan mahtava kesätuuli huiskutteli meidän tienoolla iltasella! Minähän sitten lapseennuin ja aloin selvittelemään leijan naruja viimekesän lennätyksistä. Sen tuhannen solmua niissä oli. Saattaa olla, että tuo puolitoistavuotias kiharapää kiroilee huomenna... tais muutama äkkisana livathaa äitin omasta suupielestä varomattomasti.

Leija kuitenkin selvitetty ja lennätettykin. Tuolla se rytöili pitkin puiden latvoja. Poukkoili holtittomasti sinne ja tänne. Sätki pitkin sänkipeltoa ja takertui milloin mihinkin! Ja me metelöitiin. Yhtä holtittomasti. Tyttö kirkui ja nauroi. Äiti kirkui ja nauroi! Nilkat veriviiruilla kaikesta ojassa kahlaamisesta ja posket tuulesta punaisena.. Nyt jo iltarasvauksesta tahmeana! Iskä lupasi huomisiin tuuliin kaivaa sen SUUREN patjaleijan. Mikäli siis tulee!

Sille reissulle otan sitten kameran. Tänään meidän polveileva reissu oli jo puolen kilometrin päässä pihasta, ennenkuin älysin, että kamera on kotona. Täh? Kertooko tämä vihdoinkin hetkeen heittäytymisestä ja keskittymisestä?

No joo. Loppuun vielä hellyttävä tuokiokuva lapsosen keskittymisestä! Nuilla pienillä sen on spontaanisti hallussa! Ja kesän välipalana on banaani, joka tuommoiselle kausi-syömä-lakkoiselle aika usein maistuu!