Istuin muutama vuosi sitten edellisen kotimme takapihalla puutarhatuolissa. Edessäni oli pitkä lasillinen mansikkasiideriä.

Lasissa jäitä ja ilma täynnä linnunlaulua. Oli ensimmäisiä kevään päiviä. Sellaisia päiviä, jolloin kepeys kutittelee ja antaa luvan odottaa... jotain!

Siinä haaveitteni lomassa korviini pysähtyy naapurin aidan yli kuuluva hiljainen keskustelu. Naisen äänellä, hieman murtaen suomenkielellä... äänessä aavitus itkua ja ikävää. Minut pysäytti lause, joka menee näin:

"Menenkö minä tuonne tien mäelle huutamaan, että YSTÄVÄ missä sinä olet?"

 

Sanat olivat osa keskustelua, mutta jäivät lauseena elämään minun sisimpääni. Jä tänään, vuosia jälkeenpäin, näillä seuduiilla voisin itse olla tuo kyseisen lauseen nainen, YSTÄVÄ, MISSÄ SINÄ OLET!

Aikuisena ystävyyksien solimiminen uudella paikkakunnalla on HIRVITTÄVÄN, hirvittävän VAIKEAA! Ja sen ystävyyden määritelmä muuttuu ja muuttaa muotoaan. Vanhat ystävät, siellä kaukana ovat kultaakin kalliimpia. Sanonkin, että ystävyyttä pitää vaalia! Jokainen ystävä, on osa minun elämäni tarinaa.

 

Lapselle luen säännöllisesti kurkistuskirjaa, jonka nimi on "YSTÄVÄ AUTTAA, AINA!" Kirjassa jääkarhu ja pingviini seikkailevat arkipäivän hömpötyksissä ja selviytyvät vaikeuksista toistensa avulla. Jokaisella sivulla kaveruksilla on suu korvia myöten naurussa! Sellaista tarttuvaa naurua ja iloa haluan toivottaa jokaiselle tänään.

Että, kun illan tullen pujahdat lämpöisen peitteen alle, tiedät, että jossakin sinullakin on ikioma ystävä. Juuri sellainen kuin hän on! Että voisit tuntea kiitollisuutta ystävyydestä.

Ja, jos sittenkään ei ole sitä ystävää, niin kuvittle itsesi tähän satukirja kuvaan. Jääkarhun harteille, yhteisen sateenvarjon alle. Suupieleen naurunkuje kutittelemaan!