Eilen niistä kevään merkeisä kun riemuitsin, niin NÄITÄ löytyy nyt tuolta tuulen ja tuiskun riepottelemasta metsän reunasta! Ja siinä puolen metrin päässä ojan penkalla on viimekesää näkyvissä. Ruskeaa rapakkoa ja kuivaa heinää. Tyttö oli ihmeissään! Mitä mitä mitä? Ja toisella puolen mätästä melkeen metrinen hanki!!! Mutta varmaa se nyt on, että kevät tulee. Kohina jo kuuluu!

Ja se kohina pudotti puutarhan perältä koivuvanhukselta paksun oksankarahkan. Siihen se oli jysähtänyt kasvihuoneen ja ruusupensaan väliin. Tavallisen akan paksuinen, muutaman metrin pituinen jötikkä. Mies sanoi, että tulee hienoa visakoivu kiekkoa. Pannunalusiakohan se meinaa sahailla? Hm.

Niin siis pajunkissoja tytön kanssa lapaset kädessä taiteltiin. Niillä se sitten poskiaan siveli ja silmäluomia. Mitä lie auringon läikässä, olohuoneen lattialla haaveillut. Pikkuinen tytön hupsakko. Varmaan luontoa ja se suurta, uusiutuvaa ikuista ihmettä. Pieni pää ja sen pohdinnat, mikä niistä tietää..