Niin sanoi mies, joka kerta, kun piipahti kesäkotia lämmittämässä paukkupakkasilla. Että mennään sinne koko perheellä, ajan kanssa. Ladottaisi takkaan koivu klapeja, päälle tuohen käppyröitä ja raapaistaisi sinne tuli. Takkatuli. Oltaisi siellä.

Lämmitettäisi hiljalleen saunaa ja kuunneltaisi kiukaan lämpiämisen napsahtelua. Otettaisi päiväunia paksujen peittojen alla. Ja sauna siinä hiljaa lämpenisi. Ajan kanssa.

Ja kun nälkä yllättäisi, niin paistaisimme makkarat takanluukkuun nojaamaan laitetuissa makkaratikuissa. Oltaisiin lomalla! Hengitettäisi rauhaa, kunnes olisimme raukeita ja valmiita tulemaan kotiin.

Ja asettua, niin sanoi mies. Pitäisi asettua. Että kerkeää!

JA niin me sitten asetuimme ja kerkesimme.

Tytär kirmaili pikkuruisissa aino-tossuissaan (vaaleanpunaissa) pitkin suuren tuvan puu lattiaa. Istui oikealla tuolilla pöydän ääressä syöden makkaraa. Nukkui päiväunia vilpoisessa kammarissa. Otti ensimmäisen kontaktin kiipeilyyn... kohti poikien majapaikkaa, parevea, sen jyrkkiä tikapuita hiukan liian korkealle! Kuunteli hämmästellen puukiukaan ääniä ja piirteli vesihuuruiseen saunaikkunaan viidakkoa!

Ja minä, äiti, hengitin itseni täyteen rauhaa ja harmoniaa. Sytytin saunan peuhuoneeseen kymmenen kynttilää ja kylvin pitkään lempeässä hämärässä.

Ulkona paukkupakkanen jatkoi paukkumistaan ja sisällä takkatulen lämmössä me istuimme illan hiljaiseen hämärään saakka. Uni tuli kotivuoteessa kyselemättä koko pienelle perheelle.

Sinne jäi makuukammarin lasienkeli ikkunaan katselemaan metsän suuntaan. Tähtitaivas ja järvenjää.... niitä täytyy mennä vielä katsomaan... Ehkä jo huomenna.